Vanhan sutkauksen mukaan teos saa kolme esitystä: ensimmäisen, viimeisen ja ainoan. Kaikki nämä tapahtuvat samalla kertaa. Vaikka asialle on helppo naurahtaa, piilee siinä kuitenkin totuuden siemen: Suomen klassisen musiikin kenttää vaivaa kantaesityskiima.
Ja mikäs siinä, ensiesitys on fantastisen hieno tapahtuma: esittäjä ja säveltäjä ovat löytäneet yhteisen sävelen, ja tilaussopimuksen perusteella syntynyt taideteos saa kuultavan muodon. Valitettavan usein asia sitten jääkin siihen. Uusien, kantaesitettyjen teoksien päätyminen leejempaan kiertoon on sangen harvinaista varsinkin jos säveltäjä nauttii lähinnä kotimaista huomiota.
Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n vuositilastojen mukaan maamme orkesterit kantaesittivät vuonna 2018 peräti 108 ja 2019 kaikkiaan 81 orkesteriteosta tai -sovitusta. Se on kansainvälisessä vertailussa aivan huippulukema. Mutta kuinka moni näistä teoksista esitetään toisen kerran? 15? 10? Entäs kolmannen kerran? Viisi? Valitettavasti käyrä laskee kuin se kuuluisa lehmän häntä. Valtava määrä luovuutta menee hukkaan, kun esitykset jäävät ainutkertaisiksi. Se on hirvittävää taiteellisten ja taloudellisten panostusten tuhlausta.
Mikä tämän tilanteen aiheuttaa? Osittain apurahakulttuurimme, joka sitoo rahahanojen avautumiset erilaisiin hankkeisiin kuten teoksen kantaesitykseen. Toisaalta lyhemmät työskentelyapurahat usein myönnetään tietyn teoksen säveltämiseen. Tästä aiheutuu kierre, jossa tarvitaan uusia teoksia jatkuvana virtana. Se ei sinällään ole huono asia, mutta jälkihoidossa on paljon parantamisen varaa.
Kustantajan vinkkelistä kantaesitys on aina Tapaus. Sitä edeltää tilaajan, säveltäjän ja kustantajan keskinäiset sopimusneuvottelut, säveltäjän työskentely, teoksen valmistuminen aikanaan, nuottien valmistaminen ja toimittaminen esittäjille, esityksen harjoittelu ja lopulta kantaesitys. Aikaa tähän on saattanut kulua 2–4 vuotta. Kantaesitys on kuitenkin hetkessä ohi.
Mielestäni tilaajilla, niin kamariyhtyeillä kuin etenkin sinfoniaorkestereilla, on tässä mahdollisuus hienoon ryhtiliikkeeseen: kun teos tilataan, voidaan sitoutua samalla esittämään se kahdesti viiden vuoden kuluessa tai kolmesti kymmenen vuoden kuluessa. Myös aiempia tilausteoksia voi nostaa esiin muulloinkin kuin säveltäjän pyöreinä vuosina. Ovathan tilausteokset osa orkesterin tarinaa: me olemme tehneet yhteistyötä tämän hienon säveltäjän kanssa, juhlistetaan sitä yleisön kanssa! Muutama vanhempi tilausteos sujahtaa helposti yhden konserttivuoden ohjelmistoon.
Usein ohjelmistokierron tahmeuden syyksi sanotaan kansainvälisten kapellimestarien ja solistien haluttomuus opiskella ”paikallista ohjelmistoa”. Tässä kursaillaan aivan turhaan: orkesteri ja sen intendentti ovat kapellimestarin työnantajia. Ruuvia voi kyllä kiristää ja kokeilla jäätä ehdottamalla aiemmin kantaesitettyjä kotimaisia teoksia ohjelmistoon. Kuka muukaan niitä esittää, jos ei me suomalaiset? Hyvässä lykyssä kippari vie Suomesta mukanaan maailmalle uuden lempiteoksensa – musiikkivientitilastot nousevat ja kansantalous kiittää.
Hyvä, ja etenkin edullinen konsti uusien teosten tilaamiseen on tilauskonsortiumi. Siinä kaksi tai useampi orkesteri tilaa yhdessä teoksen. Tilaajakohtainen kustannus laskee, ja säveltäjä saa nauttia teoksensa useammasta esityksestä. Konsortiumi voi toimia esim. viisi vuotta ja tilata teokset viideltä säveltäjältä.
Orkesterit hoi! Tuetaanpa tulevina kausina paikallista ja kotimaista! Beethoven tai Brahms ei pyöri haudassaan, jos standardi-alkusoiton sijasta esitetäänkin aikamme säveltäjän teos. Sen sijaan säveltäjällä pyörii sukat jalassa silkasta innosta ja yleisökin saa uusia säveliä kuultavakseen. Kustantajakin kiittää.
